Julkaistu Palveluskoirat -lehdessä 8/2012
Teksti: Mervi Niemi
Kuva: Tina Finn
Törmään suojelun harrastajana säännöllisesti siihen, että ko. lajin harrastajilla on huono maine muiden koiraharrastajien keskuudessa; kovat otteet ja ruma koulutuskulttuuri liitetään lajiin. Puheenaihe on sinänsä puuduttava, sillä fakta on se, että siellä, missä on ihmisiä, on aina mätäpaiseitakin. Ja kun yhdistetään ihminen ja kilpaileminen, saadaan tulokseksi useampi paise. Jokaisen lajin parissa on niitä ihmisiä, joille voittaminen on tärkeämpää kuin matkalla oleminen tai itsensä ylittäminen. Suomalaisen maastohiihdon paljastukset ja tapahtumat ovat osoittaneet, että huippu-urheiluun liittyy aina epäterveitä piirteitä, valheita ja vaikenemisen kulttuuri ja on naiivia ajatella, ettei sama koskisi koiraurheilulajejakin.
Koiraurheilun ja hiihdon välinen oleellinen ero on kuitenkin se, että koiraurheilussa kilpakumppani on elävä, tunteva ja ajattelevakin olento, joka ei ole itse päättänyt haluavansa harrastaa yhtään mitään lajia tai tulla minkään lajin maailmanmestariksi tai edes piirimestariksi. Ja kun tuo elävä olento aletaan nähdä kilpailuVÄLINEENÄ, ollaan sellaisessa tilanteessa kuin tämän maailman raippa-patrickkeilit ja hänen treeniryhmäläisensä, jotka istuvat aurinkotuoleissaan ja seuraavat tyynesti groteskia näytelmää, jossa ruoska heiluu malinoisin nahkaan.
Jos ihmisen mielessä ja tavoitteena ei ole urheilua harrastaessa muu kuin voitto ja kilpailuissa pärjääminen, on koiraurheilu lajivalintana väärä. Silloin kannattaa vaihtaa koira suksiin. Ei kolmanteen tai neljänteen ”parempaan” koiraan, vaan suksiin. Suksia voi paiskoa ja hakata ja tuikata ne vaikka tuleen, jos homma ei suju. Hiipuvan nuotion ääressä on helpompi ymmärtää sekin, että vika ei ehkä ollut kokonaan suksissa, vaan todennäköisesti myös hiihtäjän kunnossa tai hiihtotekniikassa. Ja ainahan voi vaihtaa veret tai ottaa nappia, mikä sekin on aikuisen ihmisen oma valinta, joka koskee vain hänen omaa kehoaan.
Kukaan ei ole kyseenalaistamassa ja lakkauttamassa hiihtoa, jos hiihtäjä hakee apua purkeista tai hakkaa ja potkii suksiaan, mutta 2000-luvun maailmassa eläimiä ei voi kohdella kuin suksia. Yhteiskunnallinen ilmapiiri on sellainen, että ennen pitkää sellaiset kilpailulajit, joiden kouluttamista koskeva uutisointi jatkuvasti käsittelee erittäin kyseenalaisia koulutusmenetelmiä, kielletään kokonaan. Kilpailuissa on kysymys kuitenkin loppupeleissä vain ihmisten huvituksista, ei yhteiskunnallisesti merkittävästä toiminnasta.
Jokainen lajin harrastaja luo mielikuvaa myös lajista ja siksipä jokaisen koiranohjaajan päämääränä olisi tulla vielä paremmaksi kouluttajaksi. Myös kansallisten lajiliittojen tulisi tukea tätä tavoitetta ja ottaa vastuuta siitä, mihin suuntaan koulutusmenetelmät ja koirien käsittely lajin sisällä kehittyvät. Suojelun ja Patrick Keilin tapauksessa hänelle annettiin porttikielto IPOn MM-kisoihin, mikä oli hieno - joskin itsestään selvä - juttu. Radikaalimpi veto olisi ollut se, että koko Luxemburgin joukkueen osallistuminen olisi evätty. Kun vastuuta jouduttaisiin ottamaan myös kansallisella tasolla, heräisi laajempaa kiinnostusta ja seurantaa myös yksittäisten treeniryhmien toiminnan osalta.
Kaikille harrastuslajeille on paikkansa niin kauan kuin ne edistävät koiran hyvinvointia, eivätkä toimi koiranohjaajan pätemisen kanavana. Rakkaus lajiin tai voittoon ei saisi olla suurempi kuin rakkaus koiriin.