Alkuperäinen juttu on julkaistu Caniksessa 4/2013
Teksti ja kuva: Mervi Niemi
Olen ollut erilaisissa ympäristöissä ulkoillessani huomaavinani, että koirien ulkoiluttaminen noudattaa joskus alla kuvattua kaavaa.
Koiran ulkoiluttaminen tapahtuu kovin lyhyessä remmissä ja siten, että koiralla on omat mielenkiinnon kohteensa ja omistajalla omat. Eli siellä ulkoilee kahden eri lajin edustajaa, jotka on kytketty toisiinsa kahden metrin narulla ja jotka yrittävät suorittaa saman ulkoilulenkin samassa ajassa.
Toisen lajin edustajalla on neljä jalkaa, joilla sen tekisi mieli edetä huomattavasti kovempaa kuin mitä kaksijalkaisen lajin edustaja pääsisi edes juosten. Nelijalkaisella on tarkastettavana paljon erilaisia hajuja, kun taas kaksijalkaista eivät hajut voisi vähempää kiinnostaa, vaan se haluaisi edetä tasaiseen tahtiin maisemia katsellen tai toisen kaksijalkaisen lenkkikaverin kanssa kuulumisia vaihtaen. Juttukaveri saattaa olla myös puhelimen päässä eli kaksijalkainen saattaa jopa kulkea kännykkä korvalla.
Ihmislajin edustajan halutessa kääntyä risteyksestä oikeaan, se vetää narusta koiraa oikeaan suuntaan. Kun vastaan tulee väistettäviä polkupyöräilijöitä, hiissaa ihminen taas koiraa narusta saadakseen tämän lähelleen kulkemaan. Tuo kahden metrin naru toimii kontrollin välineenä, muuta kommunikointia ei näiden kahden välillä juurikaan ole.
Kontrollin väline eli talutin on jatkuvasti tiukalla, koska koiran tekisi mieli joko jäädä haistelemaan mielenkiintoisia hajuja tai pinkaista seuraavalle hajulle haistelemaan. Tai tervehtimään toista koiraa. Tai repimään keppejä ja kantoja. Tai kaivamaan kuoppia. Mutta kaikki tuo on mahdotonta – tai ainakin todella vaikeaa - koska naru on niin lyhyt ja sen toisessa päässä on paino. Ihminen narun päässä on koiran näkökulmasta katsottuna välttämätön paha, tylsä, perässä vedettävä punnus ja ympäristö puolestaan tarjoaa mielenkiintoisia ja tavoiteltavia asioita.
Kun lähdemme muokkaamaan taluttimessa kulkemista, tulisi tuo koko edellä kuvattu asetelma muuttaa.
Koira liikkuu luontaisesti ravaten tai laukaten, se harvoin kävelee paikasta a paikkaan b, jos itse saa valita tahdin. Esimerkiksi kyläkoirat jolkottelivat Suomessa aikoinaan koko päivän ympäri kylää etsien ruokaa ja seuraa ja samaa tekevät nykyiset urbaanit kollegansa maailman suurkaupungeissa. Aamulla ne lähtevät ruoan etsintään ja ravaavat roskapöntöltä toiselle jätteitä tonkimaan.
Myös jalostuksella on vaikutettu koiran tapaan liikkua. Aikoinaan dalmatialaiset ravasivat tuntitolkulla vaunujen vieressä ja paimenkoirat työskentelevät edelleenkin paljon laukalla tehden isoja paimenkaaria, tai terrierit pinkovat saaliin kiinni hurjalla pyrähdyksellä. En ole kuullut yhdenkään mäyräkoiran työskentelevän käynnissä luolassa tai metsästyskoiran saavan kiinni jänistä kävellen.
Kaikille koirille on hajumaailma todella tärkeä ja ne mielellään pysähtelevät haistelemaan ja analysoimaan erilaisia hajuja pinkaistakseen taas matkaan uuden, jännittävän hajun perään. Ne ovat myös uteliaita eläimiä; koirat haluavat tutkia outoja esineitä, koloja, porttikongeja tai poikkeavia polkuja. Koirat siis poukkoilevat paljon kulkiessaan, ne harvemmin etenevät tasaisen tappavaan tahtiin.
Eri roduilla ja eri yksilöillä on erilainen tapa liikkua ja myös ikä vaikuttaa siihen, miten koira liikkuu. Pennut ja nuoret koirat säntäilevät innoissaan, tekevät loikkia ja haluavat malttamattomina tutkia maailmaa kun taas vanhat koirat ottavat rennommin ja etenevät hötkyilemättä.
Olen tavannut ihmisiä, joiden mielestä koiran tulisi ulkoillessa kulkea vetämättä ihmisen rinnalla, tai sen kahden metrin remmin säteellä, koko lenkin ajan. Kun ihminen kävelee, hänen vauhtinsa on niin hidas, että keskikokoinen tai iso koira joutuu kävelemään, mikäli haluaa liikkua samaan tahtiin. Tällainen tapa liikkua on hyvin epäluontaista ja -mukavaa koiralle ja pitkällä tähtäimellä jopa epäedullista koiran hyvinvoinnin kannalta.
Koiran tulisi saada remmilenkillä liikkua mahdollisimman lajityypillisellä tavalla aiheuttamatta kuitenkaan vaaraa itselleen tai muille. Eli sillä tulisi olla remmilenkeillä mahdollisuus haistella ja välillä spurtata ja hypähdellä. Myös muut liikenteessä kulkevat tulisi ottaa huomioon. Remmissä kulkeva koira ei saisi vaania ja säikytellä lenkkeilijöitä tai muita koiria, tai poukkoilla holtittomasti ihmisiä tai muita koiria päin. Toiset ihmiset ja koirat, sekä erilaiset kulkuvälineet tulisi ohittaa kauniisti ja hallitusti omistajan rinnalla tämän tahtia noudattaen.
Lajityypillisellä tavalla liikkuminen ei tarkoita sitä, että koko lenkki tai kaikki lenkit mentäisiin koiran tahtia ja että kaikki tupsut pitäisi saada haistella ja analysoida pitkään ja perusteellisesti jokaisella ulkoilukerralla. Ulkoilun tarkoitus on myös tarjota koiralle liikuntaa ja laittaa sen nivelet liikkeelle. Jos koira ei halua laittaa niveliään liikkeelle, on siihen todennäköisesti jokin fyysinen syy, kuten erilaiset kiputilat tai liiallinen kuumuus. Myös lisääntymiseen liittyvät hajut ovat koirille tärkeitä ja kiinnostavia, mutta ei ole järkevää antaa niiden uppoutua näihin hajuihin liiaksi, sillä ne ruokkivat myös itse itseään. Esimerkiksi juoksuisten narttujen hajujen haistelu kiihdyttää uroksen hormonitoimintaa, mikä näkyy kyllä sitten käytöksessäkin, kun mielessä ei ole kuin ”se yksi asia”. Koiran voi vetää lempeästi pois näiltä hajuilta ja kertoa sille, että nyt matka jatkuu.
Koiran lajityypillisen käyttäytymisen ja ihmisen tarpeiden ja toiveiden yhdistäminen edellyttää ympäristön tarkkailua ja koiran reaktioiden seuraamista, sekä ennakointia. Tämä tarkoittaa sitä, että taluttajan on muututtava remmin päässä olevasta painosta koiran kanssa yhdessä ulkoilevaksi olennoksi.
Jotta koiralla on liikkumavaraa temponvaihteluille, sillä tulee olla riittävän pitkä talutin, 3-5 metriä. Liikkumavaran lisääminen itsessään vähentää usein vetämistäkin. Flexit eli kelataluttimet ovatkin äärettömän käteviä, jos lenkki sijoittuu sellaiseen ympäristöön, ettei se takerru puskiin ja kierry puiden ympärille. Metsässä liikkuessa voi ottaa liinan, joka ei sotkeennu niin helposti risuihin.
Pitkä talutin edellyttää sitä, koira on hallinnassa muutoin kuin taluttimen avulla. Ihanteellisinta olisi se, että talutin on itse asiassa turha, kosmeettinen ja lain pakottama väline ja koiraa kontrolloidaan ja ohjataan erilaisin käskysanoin tai –elein. Koiraa ei siis esimerkiksi hilata taluttimesta lähemmäksi, vaan se kutsutaan luokse. Tällä tavalla ulkoillessa koirat tulee osata sujuvasti muutama peruskäytös: varma luoksetulo, sivulla kulkeminen, sekä mahdollisesti myös pysähtyminen ja istuminen. Nämä käytökset tulee luonnollisesti opettaa koiralle ensin mahdollisimman häiriöttömässä tilassa ja yleistää sitten ulos vaikeampiin ympäristöihin ja lopulta erilaisiin ohitustilanteisiin.
Koiralle pitää lisäksi opettaa myös se, että liikkumavaraa on vain remmin mitan verran ja ettei pitkässäkään taluttimessa voi vetää. Koirat oppivat yllättävän nopeasti pitkän taluttimen liikkumavaran ja sopeutuvatkin siihen hämmästyttävän hyvin.
Vetämiseen tepsivät vanhat kunnon konstit, kuten pysähtyminen ja paineen pitäminen taluttimessa, tai suunnan vaihtaminen koiran vetäessä. Joskus koiralle voi myös opettaa esimerkiksi oikealla puolella kulkemisen, jonne koira pyydetään, jos se alkaa vetää. Hetken kuluttua se lasketaan taas pidempään taluttimeen haistelemaan ja liikkumaan. Tämän idea on, että vetämistä seuraa koiran näkökulmasta äärimmäisen tylsä ihmisen vierellä kulkeminen. Monille paimenkoirille on palkitsevaa jo maisemien katselukin, jolloin pysähtyminen ei toimi vetämisen vähentämiseen. Itse käytän usein näissä opetustilanteissa vahvisteena ainoastaan eteenpäin menoa eli kun koira ottaa kontaktia ja hakeutuu siten, että talutin on löysällä, jatkamme matkaa.
Sinnikkyyttä ja johdonmukaisuutta tämä vaatii. Remmissä käveleminen vetämättä on yksi vaikeimmista käytöksistä pitää yllä – tai kääntäen: remmissä vetämistä on todella helppo pitää yllä - sillä määrällisesti tuota käytöstä tarvitaan todella paljon, jolloin taluttajalle tapahtuu melkein väistämättä ”nukahtamisia” ja koira pääsee jatkamaan matkaansa vetäen. Unohdumme ajatuksiimme raskaan työpäivän jälkeen tai aamun ankeudessa, emmekä edes huomaa, että koira vetää ja annamme sen edetä hajulta toiselle vetäen, kunnes havahdumme vasta siihen, että käsivarsi on taas irtoamispisteessä. Satunnainen vahvistaminen on erittäin yleinen ongelmakäytöksiä ylläpitävä voima.
Liikkumavaraa opettaessa pitkän taluttimen kanssa tulee muistaa varovaisuus; koiran ei saa antaa rynnätä täyttä vauhtia takaa eteen niin pitkälle kuin remmiä riittää ja pysähtyä kuin seinään, sillä se on sen niskalle erittäin haitallista. Itse opetan liikkumavaran loppumisesta varoittavan äänen koiralle: juuri ennen kuin remmi loppuu päästän varoitusäänen ja kun koira ”törmää” remmiin, toimin itse ikään kuin jousena pehmentäen törmäystä. Tämä pitää tietenkin kouluttaa koiralle ensin hiljaisessa vauhdissa. Monille koirille tällaisena varoitusäänenä toimii joidenkin fleximallien päästämä ääni juuri ennen kuin kela pysähtyy. Sitä tosin ei ole taidettu kovinkaan usein tietoisesti kouluttaa.
Lisäksi vahvistan lenkeillä kaikkea koiran minuun päin suuntaamaa, oma-aloitteista mielenkiintoa, liikettä ja aktivoitumista, kuten katsekontaktia tai oma-aloitteista luoksetuloa. Tämän lisäksi pysähdyn kesken lenkin tekemään jotain mukavaa koiran kanssa. Välillä pyydän koiraa hyppäämään kiville tai tekemään erilaisia tottelevaisuusliikkeitä tai temppuja. Pyrin tekemään itsestäni mielenkiintoisen ja mukavan, luomaan ajatusta siitä, että remmilenkillä ollaan YHDESSÄ ja että minun lähelläni kannattaa pysytellä. Pyrin käyttämään näissä tilanteissa monipuolisia vahvisteita: makupaloja, leluja, kehumista, koiralle mieluisaa käytöstä, juoksemista yhdessä jne. Kaikki käy mistä vain koira pitää, kunhan olen itse osallisena siinä jollain tavoin (vs. niin sanotut ympäristöstä tulevat vahvisteet).
Pitkässäkään remmissä kulkeminen vetämättä on koiralle mahdotonta, jos sillä on valtavasti ylimääräistä energiaa. Sen tulisikin päästä myös juoksemaan vapaana, jotta se voi todella kiihdyttää itsensä juoksuun, kiitoon ja loikkaan. Kun koiralla ei ole ylimääräistä, patoutunutta energiaa, se malttaa kävellä hitaamminkin. Koiran voi myös väsyttää henkisesti ennen remmilenkkiä, mikä saattaa hillitä sen vetohaluja. Aivojen käyttäminen on yllättävän raskasta puuhaa eli pieni koulutustuokio ennen lenkkiä saattaa leikata terävimmän kärjen puhdilta.
Silmäys kauppojen valikoimiin kertoo erilaisten välineiden suosiosta. On kuonopantoja, vedonestovaljaita ja erilaisia kaulaimia. Ennen kuin koiralle puetaan vedonestovälineitä, tulee katsoa, että pääseekö koira yleisestikin ottaen toteuttamaan liikunnan tarvettaan. Jos koira ei pääse milloinkaan liikkumaan lajilleen tyypilliseen tapaan vapaana ja erilaisilla, haastavilla alustoilla, tai se aina lenkkeilee remmilenkit kahden metrin taluttimessa, sille on ihan turha pukea välineitä. Ensin pitää laittaa koiran hyvinvoinnin peruspilarit kuntoon.
Mikäli välineiden apuun päätyy, tulee niihin tutustua hyvin ja opetella niiden oikeaoppinen käyttö ammattilaisen avustuksella, sillä esimerkiksi kuonopannan taitamattomalla käytöllä voi saada aikaan fyysisiä vaurioita koiran niskaan. Kaikkea kauppojen hyllyiltä löytyvää ei kannata automaattisesti kokeilla. Välineet eivät saa kuristaa, puristaa hiertää ja hangata, ja niiden tulee olla riittävän leveitä, etteivät ne syövy ihoon sisään. Koiran ulkoiluvälineistä parhaimmat ovat leveät kaulapannat ja Y-valjaat, jotka eivät lepää lapojen päällä estämässä etujalan eteenpäin suuntautuvaa liikettä.
Toki lyhyelläkin taluttimella on paikkansa. Kaupunkien keskustoissa on kaikkien turvallisuuden kannalta parasta kulkea lyhyessä, tukevassa remmissä. Kunhan muistaa, että koiran lajityypillisyys ja liikkumisen tarve ei häviä, vaikka se keskustassa asuukin.
Kuvateksti: Flexissä voi kiipeillä metsässäkin kivien päälle.
© Suomen Eläinkoulutuskeskus Oy | ♡ with love & design by adovet oy
